Kaipaan ystäviäni, aikaa jolloin vietimme paljon aikaa yhdessä, nauraen, suloisen tietämättöminä kaikesta pahasta. Murehdimme turhia ja pieniä asioita. Uskomatonta että tästä kaikesta kauniista on jo niin monta vuotta kulunut. Kesä 2003, muistan sen ikuisesti.

Nyt kun nään ystäviäni.. Mikään ei ole entisensä, paha olo sekoittaa pään. Mikään ei tunnu toimivan.

Kaipaan heitä niin. Kuinka vaikeaa se onkaan heille sanoa. Kaikilla meillä on uusi elämä, onnellisia kaikki, kai. Mutta tiedän yhden asian, me kaikki kaipaamme ja haikailemme silti parempaa.

Kaikki asumme eri paikoissa, käytännössä. Näämme tuskin koskaan.

Haluan tästä tämän hetkisestä elämäsätäni paremman, kuinka monimutkaista. Mutta se tarkoitta tämän jatkumista: elämää ilman ystäviä. Aina täytyy uhrautua. Silti toinen puoli minusta haluaa potkia tämän hetkisen elämäni helvetin kauas ja palata takaisin, samaan tilanteeseen; niihin aikoihin jolloin me kolme olimme vielä läheisiä. Murheita karkuun. Niin monimutkaista, nämä tunteet kuristavat minua.

Haluaisin soittaa teille ja kertoa kuinka tärkeitä olette minulle, se että kaipaan hetkiä jolloin vietimme aikaa yhdessä, olimme onnellisia, minä ainakin olin. Silti jokin estää minua.