Sen sairaalareissun jälkeen tää elämän  riekale ei ole mennyt kovin loisteliaasti. Väsymys vain jatkuu. Mistään ei saa otetta, mitään ei tule tehtyä. Silti raskaimmalta tuntuu se, etten tee muuta kuin syö. Liioittelematta. Syön kaikkea, ihan mitä vain, naamariin menee kaikki kestoinhokitkin, kunhan vain voi syödä koko ajan. Päässä ei pyöri muuta kuin ruoka. Puhun vain ruuasta. Ensin kaikki oli kunnossa, vapaus tuntui ihanalta ja oli kevyt olo (sairaalassa oli laihtunut, joten ei ollut niin järkäle olo ja muutenkin kun pääsi vihdoin sisätiloista auringon paisteeseen niin se piristi kummasti) mutta sitten, kaikki jäi junnaamaan, kaikki kusi. Saaatanan minä, ongelma, kukahittoolenkriisi, saamattomuus. Ihmissuhdekriisi sen myötä, paska kaatui päälle. Oloa paransi kummasti syöminen, söin söin ja söin ja paljon, ympärivuorokauden. Sitten huomasin että paisuin, ja siitähän se paha olo sitten vain lisääntyi. Mikä tarkoittaa: lisää syömistä.
Olo on väsynyt eikä sängystä jaksa ylös. Jos keittiöön asti pääsee niin siihen sitten jumiikin koko loppu päiväksi. Olo on äkäinen, pirun kiukkuinen ja saamaton.
Oon silti joka päivä onnistunut jollain ihme keinolla raahautumaan H:ta katsomaan, se kun on nyt kipeä. Kai se on edes jonkin näköinen saavutus--
Ei voi tietää. Tahtoisin herätä uuteen päivään ja huomata että olo olisikin taas kevyt ja voimani olisivat takaisin.
So weak, so hollow-minded.
syö.