Narsismin peruspiirteisiin arkikielessä kuuluu: itsekeskeisyys, itsekkyys ja empatian puute. Ja tietenkin itserakkaus.

Isäni ei kykene ajattelemaan muiden parasta. Häntä pitää palvella, hänen luokseen pitää tulla talon toiselta puolelta kun hän puhuu. Hänen luotaan ei saa lähteä ennen kuin hän antaa luvan poistua. Vaikka olisit tekemässä jotain tärkeää, olisit toisella puolella asuntoa, hirveässä kiireessä. Niin ei auta. Häntä on tultava palvelemaan. Sinun on tultava asunnon toiselta puolelta poimimaan hänelle kaukosäädin, joka on sohvapöydällä, isän maatessa sohvalla. Jos hänen puhelimensa soi, se on tuotava hänelle kun hän käskee.

Ja ei. Isäni ei ole fyysisesti rajoittunut. Joten siitä ei ole kyse. Häntä on palveltava, koska hän on kuningas. Hänen sanojensa mukaan. Hänen sanansa on laki, hänen mukaansa.

Hän solvaa toisia, hänen mielestään hänellä on siihen oikeus. Hän vain kertoo totuuden. Tänään hän sanoi äidilleni, että hänen naamansa roikkuu. Ohjeisti vielä, että äidin tulisi hymyillä enemmän jottei naama niin pahasti pääsisi roikkumaan.

Hän on aina kutsunut äitiäni haukkumasanoilla meidän lasten kuullen, aina.

Hän alistaa äitiäni. Äitiini hänen alistamisen tarpeensa kohdistuu näinä päivinä enemmän ja enemmän. Uskoisin sen lisääntymisen johtuvan siitä, että lapset ovat melkein kaikki muuttaneet pois kotoa, ei ole enää ihmisiä joita alistaa. Ja meistä nuorimmainen ei anna isämme kohdella häntä samalla tavalla kuin on meitä muita kohdellut. Mikä on hyvä.

Tuntuu, ettei tätä hänen käytöstään kyseenalaistanut ennen ollenkaan. Aina syytti vain itseään, mutta niin kai se menee narsistien kanssa. He saavat sinulle tunteen, että kohtelun olet ansainnut, niin kuuluu mennä. Ja enhän minä teini-ikää ennen tiennyt edes mistään muusta perhe-elämästä. Sitä ajatteli, että se meininki on normaalia. Jota se ei todellakaan ollut.

Isänpäivän vietto oli täynnä ahdistavia tilanteita, alistamista, syyllistämistä, marttyyrin purkauksia.

On vaikea yrittää olla ihmisen kanssa, joka ei arvosta sinua ollenkaan.