Mikään ei muuta sitä faktaa että kaikki menee päin vittua.
Mikään ei muuta sitä että minä en ole mihinkään tyytyväinen tällä hetkellä elämässäni.
Soitan äidille itkien taukoamatta, ei kykene puhumaan. Pakko vain edes yrittää puhua jollekkin, en selviä edes kaupassa käynnistä. En kykene olemaan, en mitenkään päin, en missään. On vain niin paha olla.
Kaupassa käyn vain itkemään, en pysty olemaan. En missään. Kaikki tuntuu niin toivottomalta.
Ei ole kavereita täällä suunnalla, ei tekemistä, muuta en tee kuin siivoa ja syö. Vain sairastelua ja sen miettimistä. Ja syömistä en haluaisi nyt ollenkaan harrastaa, mietin taukoamatta sitä kuinka vain lihon koko ajan, enemmän ja enemmän. Vaatteet ei mahu päälle, ei ole rahaa, eikä tahtoa ostaa uusia tilalle. Oon nykyään niin pulla, haluaisin vain kyetä olemaan niin tahtonainen että voisin kyetä paastoomaan aina pari päivää viikossa.
Olen kierteessä, mistä en pääse pois. En kykene harrastamaan kunnollista liikuntaa, vain kävelyä. Ja jo alta puolen kilometrin reippaasta, tai ei välttämättä niinkään reippaasta kävelystä tulee veren maku suuhun ja olo kuin kaikki mehut olisi musta viety. Viime päivinä mua on ruvennu huippaamaan aina syönnin jälkeen, jatkuva heikko olo. Kuinka paljon masentaa kun oma kroppa tuntuu niin... raskaalta.
Mä haluaisin kyetä selviämään edes tästä arjesta, normaalista päivästä. Mä haluaisin saada jotain näistä päivistä irti. Mä haluaisin kyetä tuntemaan että mä elän.