Kerro vain. Minä kuuntelen, inise, valita, ruikuta, pura kaikki kakka. Minä kuuntelen, autan parhaani mukaan, neuvon. Kyllä se siitä. Te kaikki hiton pienen pienet kanaset. Puhelimeni pirisee kun jollain on huolia, ja vain jos on huolia. Tämä ei edes haittaisi niin paljon, jos joku olisi myös kuuntelemassa minua. Mutta kun ei. Tänään onnekseni löysin vihdoin ihmisen jolle voin puhua. Noin kahteen vuoteen minulla ei ole ollut ketään kenelle purkaa ahdistusta, nyt sen löysin. Minä voin auttaa häntä kuuntelemalla ja hän voi auttaa minua kuuntelemalla. Tietenkään en edes hänelle voi kaikkea mieleni kieroutumia kertoa.. Mutta edes jotain, jotain joka helpottaa taakkaa. Hänelle minun ei tarvitse esittää tekopirteätä, häntä minun ei tarvitse yrittää viihdyttää. Mikä helpotus. Voin heittää hänen seurassaan roolin nurkkaan.
Luovuttaminen. Luovuttaakko vaiko eikö. Tahto näyttää muille, etten tällä kertaa ole häviäjä, ei ei aina.
Viha, patoutunut viha. Tahto satuttaa.
Oikeus. Tahto saada oikeutta.
Hyvyys. Onko ihmisessä sitä ollenkaan? Onko ihmistä joka todella olisi kiltti? Sellaisen tahtoisin tavata, tutustua kunnolla.
Poika, joka antaa ruusun lähes joka kertaa rakkaalleen kun he tapaavat -Eikö kuulostakkin kuin jostain elokuvasta temmatusta? Tällaisen tapauksen tapasin tänään myös. Onko hän hyvä? Kestääkö tuollainen kunnioitus rakastaan kohtaan? Käyttäytyykö ihminen noin kun tapaa sen, sen jonka kanssa kaikki on hyvin, sen joka vastaa kaikkia unelmiasi, sen jonka vierellä on turva, lämmin.
Mihin pitää tyytyä? Riittääkö jos rakastaa toista? Tarvitaanko siihen muutakin? Onko tarpeellista että sen toisen kanssa voi tehdä kaiken mitä haluaako, pitääkö tämän ihmisen kanssa todella pystyä olla oman itsensä? Olla häpeämättä itseään? Onko tälläistä olemassakaan? Joidenkin viime aikoina kuulemien tarinoiden perusteella tälläistäkin tapahtuu. On todella sellaisia ihmisiä jotka vastaavat pienen pieniä salaisia haaveitasi. Mutta osuuko sellaista omalle kohdalleen? Jos rakastaa mutta rakkaasta puuttuu jotain, jotain. Jotain. Onko syytä lähteä karkuun ja toivoa että vielä joskus oma elämäkin hetkellisesti muistuttaa sitä kaunista elokuvaa jonka joskus nuorena tyttönä näki?
Onko liikaa, jos haaveilen että joskus voisin rakastamani ihmisen kanssa tehdä muutakin kun mennä hänen luokseen, avata haarat, jutella päivän tapahtumat ja joskus ehkä vähän hassutella. Entä jos silloin tällöin tahdon tehdä jotain poikkeavaa, hauskaa ja hassua. Entä jos toivoisin silloin tällöin rakkaani yllättävän minut positiivisesti? Onko se liikaa? Entä kun vain niin toivoisin että rakkaani palvoisi minua enemmän kuin mitään koskaa, entä jos kaipaan jatkuvaa todistelua tästä intohimosta? Onko se liikaa? Onko tämä todella tätä elämää, vai voinko odottaa jotain suurempaa.
Suuria ja niin naiiveja kysymyksiä.