Kaunis, aurinkoinen päivä. Mieli sekaisin, pää täynnä suuren suuria murheita jotka eivät jätä päätäni rauhaan. Ystävä vierellä, keskustelemme suhteestani, pitkään. Ystävä heittää pommin: Rakastatko sinä vielä häntä? ..Säikähdän, mietin tovin. Pelästyn, enhän minä tiedä, kaiken tämän sekasorron keskellä en enää osaa edes vastata tuohon kysymykseen. Kun en saa päässäni ajatuksia kasaan- en myöskään saa selvitettyä yksinkertaista tunnetta, mistä sen tietää- erottaa? Olenko minä vain tässä hänen kanssaan tavan vuoksi, siksi että siihen on tottunut, siksi että siinä vierellä on turvallista. (?) Miksi en saa selville mitään, kaikki tunkee päässä ristiin rastiin, kertomatta yhtä selvää vastausta. Hänen kanssaan on toisinaan ihanaa, toisinaan hyvä olla. Toisinaan taas ei. Toisinaan mikään ei tunnu hyvältä. Etsin koko ajan vain pakokeinoa, muuta ajateltavaa, haluan vain jotenkin paeta, miettimättä todella tätä asiaa. Mieli täynnä murheita, nykyään olen enemmän ja enemmän miettinyt tätä armeija asiaa. Olen tullut tulokseen ettei se todellakaan tee hyvää. Olen nyt jo mustasukkainen -kaikesta. Lehdissä olevista huorista, kaupungissa seikkailevista huorista, siskoistasi, ja N:stä, L:stä, T:sta, S:sta, M:sta, N:sta, N:stä. Kaikista joiden kanssa sinulla on ollut ja on jotain. Kassaneidit, ne kamalat ajat, ne nöyryyttävimmät painaa mieltäni. Ne huorat kun häipyisivät. Kaipaan maalle. Tuntuu kun sinä muuttuisit joka päivä, joka päivä suhtaudut minuun eri tavalla, joka päivä olet eri tuulella, eri mieltä asioista, suhtaudut eri tavalla ongelmiimme. Kaikki on niin sekavaa. Tänään eräs kaverini kysyi olemmeko enää yhdessä, sillä hänen joku nimetön kaverinsa oli sanonut niin. Kuinka he kehtaavat? Ei se heille kuulu. Vaikka hoitaisinkin heidän ongelmiaan, ei se tarkoita että minun ongelmiini olisi puuttumista, varsinkaan noin. Pohdiskella selän takana, paljoako se heitäkin liikuttaa? Eihän he kuitenkaan todella halua puhua kuin omista asioistaan -paitsi jos jollekkin käy huonosti, silloinhan muiden asiat kiinnostaa, sillä se on hyvä hetkii nauraa räkättää. Kuin Korppikotkat. En pidä muutenkaan ongelmistani puhumisesta, joskus se on vain pakollista, silti on vain yksi jolle todella voi puhua. Ne kaikki naakat joiden kanssa joudun olla tekemisissä, huh. Kuinka he voivatkin olla niin typeriä, niin naiiveja, naurettavia kanoja, miesten nielijät -ainakin toivovat olevansa. Kellään heistä ei ole mitään todellisuuden tajua. Miesten miellyttäjät, täydellisiä perseen nuolijoita. Kun kaikki vain voisi olla toisin -niinhän me kaikki koko ajan toivomme, että kaikki olisi toisin, että kaikki olisi niin kuin sillä toisella, sillä täydellisellä.