En ole uskaltanut kirjoittaa tänne mitään moneen kuukauteen. Ukki kuoli 23.5. Ihmeparannusta ei tullut.

En vieläkään kai täysin tajua että se on totta.

Nään Ukin kärsivät kasvot mielessäni.

Ukkia varmasti pelotti kamalasti, se näkyi Ukin vettyneistä silmistä.

Olen ikuisesti ittelleni vihainen siitä, etten sanonut ukille, että rakastan sitä. Ajattelin, yritin, mutten saanut suutani auki kun oltiin sen viimeisen kerran lähdössä Ukin luota pois.

Ukki ties että se kuolee, sille oli lääkäri kertonut sen. Me ei sitä tiedetty, meille ei kerrottu.

Ukin kaikki toiminnot rappeutui pikku hiljaa. Ensin toinen puoli vartalosta ei toiminut, sitten puhekyky heikkeni pikkuhiljaa, lopulta Ukki ei pystynyt kommunikoimaan mitenkään.

Oli kamalaa olla Ukin vierellä kun Ukki yritti kirjoittaa jotain paperille kertoakseen jotain. Ukki ei pystynyt, tekstistä tuli vain pelkkää suttua.

Silloin olin vielä siinä uskossa, että Ukki voisi parantua. Ukki laitettiin pyörätuoliin, kuntoutettiin. Puolarmetsästä puhuttiin kuin se olisi kuntoutusta varten se siirto. Vaikka se oli oikeasti jo melkein saattohoitoa.

Yritän käsitellä.

Ukki on kuollut.