Totun viikossa olemaan yksin. Poika on ollut viikon poissa, ja minä en ikävöi, en ole päivääkään ikävöinyt.
En tajua koko tilannetta, en ole tässä, kuin katselisi omaa elämäänsä ulkopuolelta. Ei tunne, ei ole tässä, elää vain elämää eteenpäin. Kuinka epäreilu olen jos en ikävöi kun toinen on poissa, jos en tunne välittäväni. En silti voisi kuvitella olevani kenenkään muun kanssa. Mä haluan tuntea, haluan elää.
Haluan elää, tuntea eläväni. En halua olla näin turtunut tähän kaikkeen.
Tahdon tuntea.
tuntea
tuntea
tuntea
Kuinka niin yksinkertaisesta asiasta on tullut mulle niin vaikea asia.
Pidän niistä hetkistä kun voin itkeä ja surra, tunnen edes jotain. Mutta tahdon kaiken positiivisen myös.
Sattuu, mutta ei satu. Vain ahdistaa, en osaa edes kuvailla tätä tilannetta.

Mulla ei ole mitään mikä antaisi mulle mitään. Mulla on ystävät ja poikaystävä ja perhe.
Ystävät, suurimmaksi osaksi mulla on sellainen tunne että olen vain ja yritän miellyttää ystäviäni, ja he katsovat minua alaspäin. Nenän vartta pitkin. Olisi kiva joskus kuulla nättejä sanoja. En ole enää sellainen kuin ennen, musta tuntuu kuin kaikki hulluttelu ja läpän heitto olisi kadonnut. Musta tuntuu kuin musta olisi kadonnut aivan kaikki. Ja mä vaan mietin että onko tää kaikki niiden sairaalassaolo hetkien takia, johtuuko tää kaikki siitä. Vai onko tää jo alkanut silloin Teemun aikaan.Ja sitten mä mietin itteäni siellä sängyn pohjalla niissä letkuissa, siinä huoneessa, ahdistuneena, mitään ei pysty tekemään ja aika vaan valuu hukkaan. Mä en kestä koko ajatusta.
Miksi tää kaikki on tapahtunu.
Arvostan terveyttä niin paljon enemmän tän kaiken jälkeen, mutta tahtoisin itseni takaisin. Tahdon olla iloinen.

Poikaystävä on maailma kultaisin, herttaisin, luotettavin ihminen mitä maa päällään voi kantaa.
Ja silti. Mä olen tällainen. Mustasukkainen, ahdistunut, surullinen. Enkä tiedä mitä tunnen.
Olen täysi kusipää. Tiedän sen että pidän suuresti siitä, mutten tunne sitä. Oon vaan niin vitun syvällä tässä saatanan ruikuttamisessa.

Perhe. Aiheutan niille vain huolta. Mammalle olen niin ilkeä, olen aina paha sille. Se huolestuu ja on surullinen kun kerron kaikki ajatukseni sille, ei kenenkään äidin tarvitsisi kuulla ja kärsiä näistä ajatuksista. Ei sen tarvitsisi tietää sitä kuinka paha olla mulla on. Pahennan vain sen oloa, mammalla on muutenkin huolia ja stressiä ja mä vaan helvetin itsekkäästi pahennan sitä.

Miksi en vain voi olla onnellinen, oma itseni, mikä ikinä se sitten taas onkaan.

Kiia sanoi eilen aivan vakavissaan, että hui kamala kun on hirveetä ku on ainakin kilon lihonnu jouluna. Vittu! Mä oon lihonnu melkein 20 kiloa, lähes tulkoon puolessa vuodessa!
Olen niin helvetin katkera ja vihainen.
Olen katkera poikaystävälle kun sillä on jotain. Minkä vuoksi lähteä viikoiksi matkalle, tekemään sitä mistä todella tykkää. Tahtoisin että minulla olisi jotain sellaista mikä antaisi mulle jotain. Tahtoisin että olisi edes jotain missä olisin hyvä, edes jotain missä tuntisin onnistuvani.

Joskus musta tuntuu että mulla olisi kaikki vallan hyvin jos vain lakkaisin ajattelemasta, jos vain antaisin olla. Mutta en ole sellainen, en ole koskaan ollut.