Mummo on sekaisin, makaa sairaalassa, laihtuu, kuihtuu. Ukilla on happiviikset, sen hengityskorisee, kuulostaa siltä kuin se tekisi todella kipeätä, limaa keuhkot täynnä, kun nielaisukäsky aivoista ei toimi. Tukoksia suonet täynnä. Tila vain huononee koko ajan. Ukki ei pysty enää edes kommunikoimaan mitenkään. Kukaan ei tiedä kuuleeko tai ymmärtääkö hän mitä hänen ympärillään tapahtuu. Ukki ei pysty liikuttamaan enää kumpaakaan kättä. Ei jalkoja, ei mitään. Vain silmiä. Mitään ei kukaan pysty tekemään. Kukaan ei pysty auttamaan. Tahdon ihmeparannuksen tapahtuvan.

Ei näin. Ei näin ei saanut tapahtua.

Toivon että äiti jaksaisi. Kestäisi tämän.

Ihan ku sillä ei olisi ollu tarpeeksi rankkaa elämässään jo tähän mennessä.

Oisin halunnut sanoa Ukille sairaalassa, että rakastan sitä. En pystynyt. En osannut.