Kuinka monet itkut ja henkiset taistot pitää käydä läpi. Kuinka paljon mun täytyy kirkua tuskaani ulos ennen kuin saan rauhan. Kuinka pitkään, kuinka paljon mun täytyy käsitellä näitä asioita, jotta pääsisin niistä yli.
Mulla ei ole ollut mitään eikä ketään viimeiseen 5 kuukauteen. Ei minkäännäköistä kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen, juntisti sanottu. Mutta, mä pelkään ihastumista, mä en ole vieläkään päässyt yli siitä yhdestä, pienestä, toiselle osapuolelle mitättömästä "suhteesta". En osaa muuta kuin ajatella sitä ihmistä, edelleen. Vaikka kuinka monesti olen käynyt läpi näitä mun tunteita, kokemuksia, ajatuksia. Niin ei. Edelleen... Vain tätä. Olen käynyt läpi joka ikisen hetken jonka vietin sen ihmisen kanssa, kaikki pienimmätkin asiat olen käynyt läpi. Ja loppu tulos.. On tätä. Sairas mieli.

Tänään tuli sairaalasta ne laput jossa lukee kaikki ne jutut mitä ne lääkärit on musta kirjoitelleet, kaikki ne tiedot viime vuodesta, kaikki maholliset, tehot, tulehdusarvot mitä ne on ollu milloinkin, minkälainen olotila mulla on ollut milloinkin, miltä mä oon vaikuttanut, miltä mun kurkku, suu ja kroppa on näyttänyt ja niin edelleen. Kaikki se paska, kaikki se paska mitä kävin läpi, jonkun toisen silmin. "Väsynyt ja itkuinen, väsynyt sairasteluun", kuinka heikolta paskalta mä vaikutan. Mulle tuottaa edelleen suurta tuskaa edes pienikin ajatus niistä ajoista, sairaalan haju yms saa mut voimaan pahoin, ja filmi alkaa pyöriä mun päässä. Yli puol vuotta sitä paskaa, kyllä siinä vahvempikin murtuisi. `?
Mitä kaikkea se pieni sairaus mulle teki, siis pieni sairaus verraten kaikkiin muihin mahdollisiin sairauksiin mitä ihminen voisi sairastaa. Toihan oli vain pikku juttu. Mutta silti vaan niin helvetin raskas kokemus. Yksinäiset yöt, oksentelu läpi yön, painajaiset, hikoilu ja palelu, hourailu, älyttömät mahakivut jotka kai johtui lääkkeistä, piikit, ja piikittelyt, pissaletkut ja hengitysletkut teholla, pakkoruokinta, ne saatanan joka päiväiset verikokeet, piikittelyä piikittelyn perään, hengitysvaikeudet, rakkulat suussa ja kurkussa ja nielussa, kivut, ne kivut.
Se vaan todella oli helvetin raskasta.
Ja tää kaikki: pikku juttu, paljon pahempaa on olemassa. Mutta mä vain olen niin saatanan heikko ihminen että en vieläkään ole päässyt tuon kokemuksen yli. Mulle tulee niin helvetin paha olo kun pitää hieman ajatellakin tuota kokemusta, ja tänään kun se kertomuslappu tuli kokonaisuudessaan... Kaikki paloi mieleeni niin helvetin elävänä. Raskasta.

Tahdon vain olla timmein mimmi. En näin heikko. En näin saatanan heikko!


En jaksa kuunnella sua, en tahdo nähdä ketään teistä. En vain kestä. Sisälläni palaa. Enkä voi puhua siitä kenellekkään. En vain pysty. Luulin että selviäsin tästä noin vain. Että jaksaisin taas.