Olen vaihtanut sairaalan oksettavan steriilit vaatteet ylleni, omituinen sairaanhoitaja tuo minulle pillerin, käyn makaamaan. -Väsyttää, mutta taistelen vastaan, katson ympärilleni kattoa, seiniä, petiä, vierustoveria.
Masentavaa.
Taistelen, mutta kyyneleet valuvat vain virtanaan.
Eihän tämä mikään maailman loppu ole, miksi itken siis, miksi mulla on näin paha olla. Koko paikka, ne hajut, ne värit ne ihmiset.. Niin ahdistavaa, kamalia muistoja.
Mamma lohduttaa.
3 eri osastoa, kahdessa niistä useampaan otteeseen, teho-osasto --ja nyt tämä pieni leikkaus. Niin pienen asian takia, ei mitään vakavaa.
Ja silti kaikki tämä tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, raskaalta.
Niin uupunut.
Sairaalareissujen jälkeen toipumisajat, kivuliaat toipumisajat. Nekin vielä, niin paljon aikaa kaikkeen tähän.
Olen niin typerä, eihän tähän.. asiaan, ole mennyt kuin puoli vuotta. Vain puolivuotta yhdeksästätoista vuodesta. Typerä minä, pelkään että elämä on lyhyt, en halua hukata sekuntiakaan. Tästä stressi.
Mamma lähtee.
Lopulta väsymys voittaa, nukahdan. Typerät pillerit.
Sänkyni kolahtaa johonkin seinään. Herään leikkaussalista, ympärilläni häärii 3 nuorta naista hassun värisissä myssyissään ja hoitajani puhuu jotain.. minusta. Sydän huomioitu, minut siirretään leikkauspöydällä, alan heräämään. Joku kysyy kiukkuissaan eikö minua ole esilääkitty. Tietenkin on. Naiset kättelevät minua, yksi heistä on anestesia lääkäri, hän pistää minua, piikkejä -pelottaa. Kättäni kirvelee, sattuu. Hän tekee jotain, en ymmärrä mitä, hetki -ja enään ei satu. Nukahdan alta sekunnissa.

Kuulen lapsen itkua, avaan kai silmäni, luulen että olen vielä leikkaussalissa, ettei minua olisi vielä leikattu, lopulta tajuan että ympärilläni on kymmeniä ihmisiä, potilaita ja hoitajia. Tajuan olevani heräämössä. Nukahdan taas heti. Soperran jotain.. Kai hoitajat ymmärsivät mitä tarkoitin, suuta kuivaa. Nukun ja nukun. Kello menee nopeasti eteenpäin.
Lopulta olen osastolla taas. Jatkan nukkumista. Tuntien kuluttua soitan hoitajalle, yritän mennä vessaan. Hoitaja auttaa minua, olen istualteni. Hän sanoo topakalla äänellä, että avaa tyttö ne silmät ennen kuin nouset siitä mihinkään.
Ajattelen että mitäs hittoa, mullahan on silmät auki.. Tai sitten ei. Olo on niin tillin tallin.
Nukun.

Onneksi olen jo kotona, toista päivää. Kuumetta nousi, ei saisi. En saa syödä kahteen viikkoon kunnollista kiinteää ruokaa. Ekan viikon jälkeen saan siirtyä sosemaiseen ruokaan.
Joka minuutti ajattelen vain ruokaa. Voin maistaa kaikki ihanimmat ja kauheimmatkin ruoat suussani. Teen listaa mitä kaikkea aijon syödä sitten kun kykenen.

On niin nälkä, niin kova nälkä.
Henkinen väsymys, uupumus.